29.06.2017

Jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden turvallisuus taajamissa

Jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden turvallisuuden huomioiminen vaikuttaa merkittävästi taajamien liikennejärjestelmän toteuttamiseen. Liikennejärjestelmän rakenne ja matkan päämäärä määräävät sen, miten usein ja miten kauas on tarve kulkea pakollisten tai vapaa-ajan toimintojen pariin. Mitä pitempi on matka, sitä suurempi on on todennäköisyys joutua onnettomuuteen.

Liikkumismuodon valinnalla on merkitystä, koska eri liikkumismuodoilla on erilaiset liikenneonnettomuusriskit. Erilaisten riskien vertailu ei kuitenkaan ole aivan helppoa, sillä ne muuttuvat ajan myötä eri panostusten ja käyttäytymisen muutosten takia.

Kun jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden määrä kasvaa huomattavasti, heidän käyttäytymisensä, muiden tienkäyttäjien käyttäytyminen ja fyysiset olosuhteet muuttuvat ja vähentävät suojattomien tienkäyttäjien onnettomuusriskiä vähitellen. Jalankulkijat ja pyöräilijät eivät enää ole poikkeus vaan sääntö liikenteessä, minkä seurauksena heidän liikkumisedellytyksensä muuttuvat kohtuullisemmiksi. Liikennejärjestelmä ja tienkäyttäjien käyttäytyminen sopeutuvat muuttuneeseen tilanteeseen. Tutkimukset osoittavat selvästi, että onnettomuusriski yksilöä kohti laskee jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden määrän lisääntyessä.

Autojen turvallisuutta parantavien ominaisuuksien kehittyminen on tuntuva muutos, joka näkyy selvästi tilastoissa henkilövahinko-onnettomuuksien vähenemisenä ja onnettomuuksien seurauksien lievenemisenä. Vertailun perustana liikennejärjestelmässä on altistumisen aika. Aika on tärkeä muuttuja, joka korostaa tarvetta luoda sellainen liikennejärjestelmä ja suunnitella sellainen kaupunki, että etäisyydet ovat lyhyet ja edullisen liikennemuodon valinta on mahdollista. Tuntia kohti laskettuna pyöräily ja jalankulku on suunnilleen yhtä vaarallista kuin autolla ajaminen. Jos laskentaperusteena käytetään kuljettua matkaa kilometreissä, pyöräily on noin 2,5 kertaa vaarallisempaa ja jalankulku 8 kertaa vaarallisempaa kuin autolla liikkuminen taajamissa. Tässä ei ole otettu huomioon kävelyn ja pyöräilyn myönteisiä terveysvaikutuksia autolla ajamiseen verrattuna.

Suunnittelu autoilun ehdoilla

Asutuksen ja toimintojen suunnittelun ja sijoittamisen lähtökohtana on jo 50-luvulta lähtien ollut se, että paikasta toiseen siirrytään enimmäkseen autolla. Tämän takia asutus on harventunut ja taajaman eri alueet jakautuneet, mikä on puolestaan pidentänyt asuntojen, eri toimintojen ja eri aktiviteettien välillä kuljettuja matkoja. Seurauksena on ollut suurempi liikennesuorite, joka on puolestaan lisännyt liikenneonnettomuuksia. Lisärakentaminen on vasta 80-luvulta lähtien suunniteltu väylien varteen niin, että joukkoliikennettä on pystytty tehostamaan. Näin katujen kasvavaa liikennekuormitusta on pystytty hillitsemään. Vasta 2000-luvulla lisärakentaminen on tapahtunut tiivistämällä eli on rakennettu lisää jo käytössä olevalle maalle. Tällainen kehitys on liikenneturvallisuuden kannalta myönteistä, koska se vähentää altistusta.

Koska kaavoitus on kuntien yksinoikeus, kunnalla on valta päättää maankäytöstä kunnan sisällä. Budjetti määrittelee, miten kuntaa kehitetään poliittisten päättäjien sopimalla tavalla. Yleis- ja asemakaavoituksessa päätetään maankäytöstä. Kaavassa määritellään eri toimintojen paikat ja pinta-alojen hyödyntämisasteet. Toimintojen etäisyydet toisistaan ja sijoittelu vaikuttavat suoraan liikenneturvallisuustilanteeseen. Tämä on tärkeää huomioida kaikissa kunnallisen suunnittelun vaiheissa. Tämän takia tulee varmistaa, että näihin yhteyksiin on mahdollista vaikuttaa ja kiinnittää huomiota jo yleiskaavavaiheessa.

Luodaan mahdollisuudet kävellä, pyöräillä ja käyttää joukkoliikennettä

Monissa kunnissa autoilijoiden liikkumisvaatimuksiin pyritään vastaamaan rakentamalla uusia liikenneväyliä, joilla helpotetaan muiden helposti ruuhkautuvien katujen tilannetta. Tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että uusi liikenneväylä synnyttää uutta liikennettä, jonka myötä liikenne lisääntyy 10–15 prosenttia siirtyneen liikenteen lisäksi. Uusissa tutkimuksissa on myös todettu, että kun liikenneyhteys poistetaan, voidaan saavuttaa vastaava liikenteen vähennys.

Taajamissa uusi asutus tulee sijoittaa siten, että riippuvuus autoilusta vähenee ja ihmisillä on paremmat mahdollisuudet kävellä ja pyöräillä tai käyttää joukkoliikennettä. Kun maankäytön hyödyntämisaste on korkea, asutuksen ja toimintojen keskittyminen lisääntyy, mikä luo paremman perustan joukkoliikenteen houkuttelevuudelle. Samalla erityyppisille palveluille syntyy laajempi kysyntäpohja, mikä vahvistaa paikallista tarjontaa ja vähentää siten matkustus- ja kuljetustarvetta.

Eräässä norjalaisessa tutkimuksessa on todettu, että kun tiivistetään alun perin 600 neliömetriä asukasta kohden tilaa tarjoava alue siten, että tilaa on 300 neliömetriä per asukas, liikennesuorite pienenee noin 33 % ja henkilövahinkoon johtaneiden onnettomuuksien määrä vähenee noin 30 % asukasta kohden. Toinen tutkimus osoittaa, että keskusta-alueiden asukkaisiin verrattuna esikaupunkialueiden asukkaat ajavat autolla kolme kertaa enemmän ja keskimäärin kaksi kertaa suuremmalla nopeudella (Lähde: TØI:n Trafikksikkerhetshåndbok kappaleet 10.5 ja 10.6).

Taajamien uudet liikenneväylät kasvattavat liikennemääriä 10–15 %. Liikenteen kasvu tällä tasolla lisää henkilövahinkoon johtaneiden onnettomuuksien määrää yli 10 %. Lisääntyvän liikenteen ja onnettomuuksien määrän kasvun välinen yhteys ei kuitenkaan ole lineaarinen, kun kaikki muut tekijät pysyvät muuttumattomina. Kun liikennemäärä kasvaa 10 %, onnettomuuksien määrä kasvaa keskimäärin 9 %. Epäselvää on, muuttuuko onnettomuuksien vakavuusaste.

Joukkoliikenne on turvallisempaa kuin henkilöautolla liikkuminen, mutta ei siinä määrin kuin on oletettu. Uusissa tutkimuksissa on todettu, että jalankulkijoiden liukastumis- / kaatumistapaturmat matkalla pysäkille ja takaisin vähentävät merkittävästi joukkoliikenteen käytön terveysvaikutuksia. Yhteiskunnan näkökulmasta eroa on noin 12 % eli terveysvaikutukset lisääntyvät tämän verran, kun siirrytään yksityisautoilusta bussiin. Kun parannetaan olosuhteita kulkea turvallisesti pysäkille, ero kasvaa merkittävästi, koska joukkoliikenteen käyttäjien tapaturmista eli onnettomuuksista noin 85 % tapahtuu pysäkille kuljettaessa.

Kohti turvallisuushakuisempaa liikennejärjestelmää

Liikennejärjestelmän tavoitteena on tuottaa asukkaille toimivat, turvalliset ja ekologisesti kestävät liikkumisen edellytykset. Taajamassa suojattomien tienkäyttäjien altistuminen on erittäin tärkeä näkökulma, kun pyritään lisäämään terveysvaikutuksia.

Jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden turvallisuuden optimointi vaikuttaa merkittävästi taajamien liikennejärjestelmän toteuttamiseen. Suojattomien tienkäyttäjien liikkumistarpeiden ja altistumisen vähentämisen sisällyttäminen suunnitteluun edellyttää liikennejärjestelmän integroimista kaupunkitilaan niin, että suojattomille tienkäyttäjille on tarjolla mahdollisimman suorat ja turvalliset liikenneverkot, jotka on sovitettu selkeisiin ja turvallisiin kaupunkitiloihin loogisesti. Kaikkien liikennemuotojen liikenneratkaisujen tulee olla hyväksyttäviä, mutta jalankulkijat ja pyöräilijät tulee nostaa etusijalle hyvän käytettävyyden ja turvallisuuden saavuttamiseksi.

Noin 75 % taajamissa tapahtuneista poliisin tietoon tulleista henkilövahinkoon johtaneista onnettomuuksista tapahtui autoliikenteen pääliikenneverkossa. Siinä autoilijoiden liikennöitävyysvaatimukset ovat korkeat ja ristiriidassa suojattomien tienkäyttäjien käytettävyystarpeiden kanssa. Kun tutkitaan terveydenhuollon tietoon tulleita onnettomuuksia, voidaan todeta, että useimmat poliisille ilmoittamatta jääneet onnettomuudet tapahtuivat paikallis- ja kevyen liikenteen verkossa.

Ristiriidat eri tienkäyttäjäryhmien liikennöitävyys- ja turvallisuusvaatimusten välillä pyrittiin aiemmin ratkaisemaan erottamalla liikennemuodot toisistaan. Tavallisesti erottelu tapahtuu siten, että rakennetaan erillisiä jalankulku- ja pyöräilyväyliä sekä eritasoristeyksiä kohtiin, joissa autoli-kennevirta on tiheä ja/tai autojen ajonopeudet korkeita. Useimmissa tapauksissa tätä ei ole pystytty toteuttamaan riittävän laadukkaasti eikä järjestelmän turvallisuuspuutteisiin ole saatu parannusta.

Liikennemuotojen erottamiseen tarvitaan paljon tilaa ja se vaikuttaa kielteisesti katuympäristöjen luonteeseen, mikä puolestaan vähentää taajaman viihtyisyyttä. Elintila-analyysi auttaa (ks. Rätt fart i staden) ymmärtämään, miten taajaman eri katutiloihin voidaan rakentaa miellyttäviä ja hyvin toimivia rakenteita ilman erottelua.

Lisätiedot:

Liikenneturvallisuusinsinööri Jaakko Klang, jaakko.klang (a) ely-keskus.fi, Varsinais-Suomen ELY-keskus